Tämä on taas niitä öitä kun uni ei tule silmään, vaikka kuinka yrittää. Mielessä pyörii kaikki valheet, joiden kanssa olen elänyt jo vuosia. Minä, joka olin aina sitä mieltä, että pettäminen on sairasta, enkä voinut hyväksyä sitä millään tasolla. Olin tiedostanut, että pitkissä suhteissa tulee kyllästymisiä, mutta en koskaan antanut lupaa pettää, vaikka tilaisuuksia olikin. Kerran pettää- aina pettää pitää hyvin paikkansa. Päällisin puolin elämäni on vaaleanpunaista vaahtokarkkia. Kummallakin on hyvä työpaikka, asumme arvostetulla alueella kivassa talossa, matkustelemme paljon ja muutenkin kaikki näyttää ulospäin täydelliseltä. Sisältä olen aivan sirpaleina.

En ole prinsessa tyyppiä, joka oli haaveillut pienestä asti tästä elämästä, avioliitosta ja perheestä. Vaihto-oppilasvuoden jälkeen haaveena oli muutto ison meren toiselle puolelle, mutta kaikki haaveet jäi alettuani seurustelemaan ennen ylioppilaslakkia. Lopulta kaikkien vuosien jälkeen menin naimisiin nuoruuden rakkauden kanssa, jonka kanssa perustin myös perheen. Tiesin jo naimisiin mennessäni tekeväni jotain mitä en halunnut, mutta koin, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa.

Tapasin työni kautta15- vuotta vanhemman miehen. Hän vaikutti kuitenkin olevan onnellisesti naimisissa ja perheellinen. Eräissä illanistujaisissa hän teki aloitteen, josta kaikki lähti ja sitä on jatkunut kaikkiaan 4 vuotta. Välillä yhteydenpito on ollut hiljaisempaa, mutta aina jatkunut tilaisuuden tullen. Alunperin ajattelin koko jutun kostona mieheni pettämisestä, mutta en osannut lopettaa ajoissa ja enää en taida edes haluta. Rakastan heistä kumpaakin ja elän tietoisesti valheessa. En myöskään voi kuvitella, että meistä tulisi koskaan mitään, koska en kykene olemaan niin itsekäs, että tuhoisin pienten ihmisten elämän viemällä heiltä vanhemmat erilleen. Sitä kuinka kauan tämä vielä jatkuu, en osaa sanoa, en osaa lopetta, vaikka järki niin käskeekin.